Projektityön riemukas karikatyyri!

Hannu Raittilan romaani Canal Grande on kuvaus fiaskosta, jota myös Venetsian pelastamisprojektiksi kutsutaan. Hanke on tuhoon tuomittu alusta alkaen ja siksi farssimainen kuvaus siitä, kun kaikki menee pieleen hyvistä tarkoitusperistä ja ponnisteluista huolimatta.

Suomalaiset tiimiläiset ovat henkilöinä kuin eri planeetalta. On asiakeskeinen, suorapuheinen suorittaja ja toiminnan mies insinööri Marrasjärvi, joka koko ajan muistaa, mitä tehtävää varten on tullut Venetsiaan. On kaikkitietävä kulttuurin, historian ja latinan asiantuntija dosentti Heikkilä, jonka ajatukset, puheet ja teot tahtovat koko ajan päätyä harhapoluille, joka ei vaikuta tietävän miksi on tiimiin palkattu, ja mikä hänen tehtävänsä siinä on. Se ei selviä myöskään lukijalle – ellei sitten ajatella, että hänen Italian historian ja kulttuurin tuntemuksensa olisi voinut hyödyttää projektin onnistumista. Sitten on originelli persoona, asiantuntija (mutta minkä alan?) Saraspää, jonka merkitys tiimissä jää niin ikään erityisen epäselväksi. Hän alkaa ns. syömään kuormasta rakastuessaan Tuuliin. Tämä on paikan päällä asuva suomalaistyttö, joka puhuu italiaa sujuvasti ja on sekaantunut johonkin hämäräksi jääviin hankkeisiin italialaismiesten kanssa – ihmissalakuljetukseen vai niiden uhrien pelastamiseenko? Kulttuuripersoona rouva Snell kuvataan hieman naurettavana hahmona, joka ei näe omaa koomisuuttaan toisten silmissä – ilmiselvä potentiaalinen kiusattava tiimissä.

On ilmiselvää, että näillä jopa karikatyyrimaisilla hahmoilla on liki yhteensovittamattomat näkökulmat: he edustavat eri aloja ja puhuvat lähes eri kieltä, eivät ymmärrä toisiaan ja toistensa esittämiä kantoja. He katsovat Venetsiaa ja Italiaa aivan eri lähtökohdista: Marrasjärvelle kyseessä on veteen uppoava kaupunki, jonka todellista hätää ei ymmärrä kukaan muu kuin hän, Heikkilälle kyseessä on eurooppalaisen historian ja kulttuurin kiehtova symboli. Snell on kiireinen häärätessään suomalaisen designin tunnetuksi tekemisen parissa. Tuuli ja konsuli edustavat suomalaisista parhaiten italialaiseen elämänmenoon ja toiminnan tapoihin sopeutuneita hahmoja, joskin he toimivat aivan eri sfääreissä: konsuli diplomatiaelämän ja sosieteetin huipulla, Tuuli pärjää kaduilla, toreilla ja satamissa. Näiden henkilöiden lisäksi on joukko muita toimijoita, konsulin lisäksi italialainen poliisipäällikkö ja muita paikallisia sivuhenkilöitä. Projektin kannalta he edustavat yhteistyötahoa ja hankkeen kumppania.

Hahmojen erilaisuudesta huolimatta syntyy kuitenkin yllättäviä liittoutumia: Marrasjärvi ja Heikkilä löytävät jonkunlaisen yhteisen sävelen tai toistensa ymmärtämisen ja sietämisen tason, mikä mahdollistaa yhteistä puuhastelua. Marrasjärvi ja paikallinen poliisipäällikkö tulevat myös juttuun Venetsian jäätymisen kriisin yhteydessä.

Jos mietin omaa työhistoriaani ja tiimejä, joissa olen ollut mukana, täytyy myöntää, että näin heterogeenisessa ryhmässä en liene koskaan ollut. Yleensä työtiimeillä on enemmän yhteisiä nimittäjiä, yhteistä historiaa ja jonkunlainen jaettu orientaatio, koulutus- tai kokemustausta. Jossain mielessä ainakin pitkäkestoisemmat työtiimit rakentuvat kuplamaisesti, eli heillä on työn näkökulmasta enemmän yhteen sitovia tekijöitä kuin tässä tarinassa.

Mitkä ovat työnohjaajan mahdollisuudet Raittilan kuvaamassa tilanteessa? Luulen, että lähtisin rakentamaan kommunikaatiota ja ymmärrystä antamalla jokaisen kertoa oman näkökulmansa siihen, mitä ajattelee tekevänsä hankkeessa, miten näkee oman roolinsa ja tavoitteensa. Yhteinen alustava keskustelu voi paljastaa näkökulmaerot ja valmistaa parempaan yhteistyöhön kuin jos vasta työn tuoksinassa alkaa paljastua, että eihän meitä tässä yhdistä mikään vaan jokaisella on täysin itsenäiset intressit ja piiloagendat kyseessä. Toinen keino olisi rakentaa vahvuuksien varaan: jos tiimiläisten kesken on havaittavissa samoja aaltopituuksia ja keskinäistä kemiaa, ne ovat yhteistyötä vahvistavia seikkoja. Elleivät sitten johda kuppikuntien syntymiseen ja vihamielisiin klikkeihin.

Teoksessa törmäytetään yhteen eteläeurooppalainen ”sinne päin” -kulttuuri korruptioineen ja muine intrigeineen, ja toisaalta pohjoismainen insinööriajattelu ja asiakeskeisyys. Tätä kuvataan useissa kohdin väärinymmärrysten, epäluulojen, salajuoniteorioiden, tulkintaerimielisyyksien ym. kautta. Jopa kahvikuppien muotoiluun liittyvät Marrasjärven havainnot korostavat näitä kulttuurieroja: miten järkevä, kaunis ja funktionaalinen onkaan suomalainen Teema-muki verrattuna koristeelliseen italialaiseen minikuppiin, joka pakottaa suomalaisenkin insinöörin pikkusormen pystyyn. Italialainen kommunikointitapa, kansallisylpeys, hierarkiat ja statukset avautuvat vasta vähitellen etenkin insinööri Marrasjärvelle, joka edustaa jossain määrin tyypillistä suomalaista toimintatapaa suorapuheisena ja asiakeskeisenä toimijana. Kulttuurien yhteentörmäys on koko teoksen kantava voima yhdessä yllä kuvatussa henkilöiden erilaisuuksien kanssa.

Projektilta puuttuu selkeä johtajuus ja se vaikuttaa erittäin huonosti valmistellulta. Hallinto on karannut keskenkään riitelevän, byrokraattisen ja itseään kansallisilla politikoinnilla hajottavan EU-komitean käsistä. Näin ollen on selvää, että myöskin projektin toiminnot alkavat elää aivan omaa elämäänsä. Asiat alkavat etenemään omalakisesti sinne ja tänne, hankkeen toimijat alkavat täyttää päiviään korvaavilla toiminnoilla – esimerkiksi mittavalla juopottelulla - ja yhdeksi ongelmaksi muodostuu liian suuri toimintabudjetti. Saraspää menehtyy huumausaineiden väärinkäytön seurauksena ja Marrasjärvi ryhtyy määrätietoisesti pyrkimään Suomeen tajuttuaan, että hanke on tuhoon tuomittu. Itse en aivan näin epätoivoisessa tilanteessa ole koskaan ollut, sen sijaan hankkeen sisällä on voinut tapahtua pienemmän mittaluokan epäonnistumisia ja harhaan menoja, joita on sitten pitänyt selvittää ja jotka ovat voineet aiheuttaa stressiä ja pettymystä kovastikin. Ne eivät silti ole koskaan aivan kokonaan tuhonneet yhteistä työtä, vaan eteenpäin maalia kohti on edetty.

Entäpä sitten työnohjaajan rooli tilanteessa, jossa tiimi alkaa osoittaa traumatisoitumisen ja pakoreaktion oireita, ja faktisesti on todettava, että hanke on tullut epäkunnialliseen päätökseensä? Katson että tässä on työnohjaajalla ehkä koko prosessin tärkein rooli: hän voi mahdollistaa ns. kunnialliset hautajaiset ja toimia ryhmä- tai yksilöistunnoissa niin että osallisten on mahdollista irtautua hankkeesta rauhallisin mielin, ilman itsesyytöksiä, häpeää tai musertavaa henkilökohtaista epäonnistumisen tunnetta ja särkynyttä ammatti-identiteettiä. Hän voi olla mahdollistamassa sen, että koettu epäonnistuminen ei jätä yksilöitä selviämään kriisistä yksin. Parhaimmillaanhan tällaisesta kokemuksesta voi tulla yksi tärkeimpiä oppimiskokemuksia ja yksilön työuran ja elämän sisäisiä vahvuuksia. Että tuollainenkin tuli koettua ja siitä vielä selvittiin – suurin osa jopa hengissä.

Psykologinen sopimus ja sitoutuminen työpaikalla

 ”Työpaikka ei ole mikään perhe. Täällä keskitytään asioihin ja niiden hoitamiseen.” Tällainen viesti saattaa kuulua organisaation johdolta etenkin, jos työpaikalla on runsaasti alkanut ilmetä tunnepuhetta. Mutta mistä on kyse, kun työntekijät reagoivat tunteella asioihin?

Työ- ja organisaatiopsykologian piirissä on ryhdytty nimeämään ja analysoimaan ilmiötä nimeltä psykologinen sopimus. Kyseessä on sanaton, minnekään ylös kirjaamaton sopimus työnantajan ja työntekijän välillä. Työnantajan näkökulmasta sopimus antaa edellyttää, että työntekijä on rehellinen, käyttää työvälineitä vastuullisesti, suhtautuu vakavasti ja vastuullisesti työhönsä, työtovereihinsa ja esimieheensä, ei puhu kielteisesti eikä mustamaalaa organisaatiotaan julkisesti – tullut erityisen ajankohtaiseksi someaikakaudella - ja suostuu ainakin jossain määrin työaika- ja tehtäväjoustoihin. Työntekijä puolestaan odottaa saavansa osaamistaan ja taitojaan vastaavia mielekkäitä työtehtäviä, saa vahvistaa ammatillista itseluottamusta, saa esimieheltään tukea, palautetta ja kannustusta, ja organisaatio osoittaa vastuuta terveydestä ja hyvinvoinnista. Näiden lisäksi esimiehen ja alaisen välillä voi tapahtua molemminpuolista tunteiden, luottamuksen, ajatusten ja kunnioituksen vaihtoa.

Psykologinen sopimus perustuu luottamukselle, ja mikäli sopimus pidetään, sillä on myönteisiä seurauksia työtyytyväisyydelle, motivaatiolle ja sitoutumiselle. Mikäli työntekijän kykyjä ja taitoja ei noteerata tai niille ei anneta mahdollisuutta, seuraa turhautumista, työntekijän vetäytymistä ja työn laatu heikkenee.

Mitä sitten tarkoitetaan työntekijän sitoutumisella? Se voi olla mukautumista, samaistumista tai sisäistämistä. Mukautuminen on näistä löyhin, ja se tarkoittaa tilannetta, jossa työntekijä suhtautuu organisaatioon suopeasti, mukautuvasti ja toivotulla tavalla, mutta pääasiallinen motivaatio ovat saadut etuudet ja hyöty työnantajalta. Kun sitoutuminen on samaistumisen tasolla, silloin hyväksytään organisaation arvot, niitä kunnioitetaan ja ne halutaan omaksua. Organisaatioon kuuluminen synnyttää ylpeyttä. Jos työntekijä on sisäistynyt organisaatioon, se tarkoittaa sitä, että omat arvot, asenteet ja tavoitteet ovat yhdensuuntaiset organisaation vastaavien kanssa.

Sitoutuneisuuteen kuuluu omistajuuden tunnetta organisaatiota kohtaan. Silloin liitytään ryhmään tunnetasolla ja sitoutuminen on syvällistä. Työntekijä haluaa tehdä työnsä laadukkaasti, koska organisaatio on sen arvoinen. On myös tietoisuus siitä, että oma työpanos on välttämätön ryhmän tai organisaation tavoitteiden saavuttamiseksi. Omistajuuteen voi liittyä myös sitä, että käytännössä puolustaa omaa organisaatiota ja sen tekemään työtä esimerkiksi julkisuudessa.

Onko olemassa erityistä työntekijäprofiilia, joka sitoutuisi organisaatioonsa muita selvemmin? Näin vaikuttaisi olevan: selvästi muita sitoutuneimpia ovat työntekijät, joilla on vahva ammatillinen identiteetti, jotka ovat kohtalaisen kunnianhimoisia eli asettavat korkeita tavoitteita työlleen ja ovat sisältäpäin ohjautuvia, itsetunnoltaan vahvoja ja motivoituneita työstään. Esimiehen toimilla on myös merkitystä: sitoutumista tukee, jos hän toimii oikeudenmukaisesti, kannustaa, hakeutuu vuorovaikutukseen ja on selkeä johtamisessaan. Vielä mainitsen autonomian, mielekkäät tehtävät, ja taitoja lisäävät, palautetta tuottavat, vuorovaikutusta ylläpitävät ja päätöksentekoon osallistavat tehtävät. Näissä piirtyy esiin psykologisten perustarpeiden, eli itsemääräämisoikeuden, pystyvyyden ja läheisyyden tarpeiden tyydyttyminen.

Työpaikka ei ole perhe, mutta se ei myöskään ole paikka, jossa ihminen lakkaa olemasta psykologinen olento. Työpaikalla vietetään paljon aikaa, jotkut työsuhteet voivat kestää vuoskymmeniäkin, muodostuu erilaisia ihmissuhteita joista osa voi olla hyvin merkittäviä, ja eri tavoin mielekkään ja motivoivan työn tekeminen on luonnollinen tarve. On aika, että henkilöstöjohtamisessa tunnistetaan psykologisen sopimuksen olemassaolo ja sitoutumisen eri muodot.

 

Hiljennä hetkeksi, ihminen

Miltä tuntuisi hetki pysähtymiselle, jossa keho, mieli ja sielu hakevat hiljaista, läsnä olevaa yhteyttä toisiinsa – ja samalla Jumalaan? Kristilliset joogaharjoitukset tarjoavat kaikkea tätä.

Joensuulainen teologian tohtori ja pappi Kati Kemppainen löysi joogan osaksi elämäänsä asuessaan Tansaniassa 2000-luvun alkupuolella. Kemppainen työskenteli yhdessä puolisonsa Jyrin kanssa Tansanian ev.lut. kirkon yliopistossa Iringa Universityssä, Kati teologisten aineiden luennoitsijana ja Jyri IT-tehtävissä.

Tansaniassa Kemppainen joutui tarkastelemaan uusin silmin omaa ajatusmaailmaansa ja tapojansa niin teologisesti, hengellisesti kuin kulttuurisestikin. Oli paljon toimimatonta, ja Kemppainen koki, että tilalle oli saatava jotakin elävää, uutta ja toisenlaista.

– Lempipaikakseni löytyi pieni kristillinen kirjakauppa Dar Es Salaamissa. Kaupassa oli kaikki kristillisen kirjallisuuden klassikot tarjolla parilla eurolla, ja sieltä avautui minulle kristillisen mietiskelyn perinne. Olin ihan, että tällaistako voi olla!

Yksi tärkeimmistä löydöistä kirjakaupan hyllyiltä Kemppaiselle oli Lectio Divina, ikivanha Raamatun lukemiseen ja rukoukseen perustuva mietiskelyperinne, jota hän alkoi Tansaniassa harjoittaa.

Jooga avasi tien rukoukseen – sisäinen lukko murtui

Sitten löytyi jooga. Sen harjoittaminen kasvoi luontevasti kristillisen mietiskelyn päälle.

– Aloin tehdä joogaharjoituksia käsiini osuneen videon ja kirjan johdattamana. Se oli astangaa – olin silloin nuorempi ja kehoni pystyi tekemään siihen kuuluvia vaativampia liikkeitä.

– Kuuntelin sitä, miten kehoni liikkeet, keskittyminen ja hengittäminen vaikuttivat minuun. Huomasin, että harjoitusten jälkeen minulle tuli olo, että nythän minä voisin rukoilla.

Jokin sisäinen lukko oli murtunut. – Mieleni oli niin tyyni, että minulle tuli olo: Jumala, voitaisiinko puhua vähän, kertoo Kemppainen.

Nyt noista ajoista on jo yli vuosikymmen aikaa. Jooga on pysynyt osana Kemppaisen elämää myös Suomeen ja Joensuuhun muuton jälkeen. Ja kun Suomen ev.lut. kirkon koulutuskalenterista löytyi pari vuotta sitten kristillisen joogan koulutus, Kemppainen tiesi tilaisuutensa tulleen. Tänä vuonna hän valmistuu Hiljaisuuden joogan ohjaajaksi.

”Kun me olemme vähän enemmän hiljaa, Jumalan ääni voi ehkä kuulua paremmin”

Hiljaisuuden jooga® on sairaalapappi, joogaopettaja Heli Harjunpään kehittämä kristillisen joogan muoto, jossa yhdistyvät lempeä kehollinen harjoitus, mielen rauhoittuminen ja hengellisyys. Siinä kuljetaan ulkoisesta maailmasta kokemuksellisuuteen, monimutkaisuudesta yksinkertaisuuteen ja mielen hälinästä sisäiseen hiljaisuuteen. Keskeistä on armollisuus ja Jumalan rakkaus.

Kemppaisen mukaan hiljaisuus-sana tämän joogamuodon nimessä ei kuvaa puhumattomuutta, vaan sitä rukouksen ja mielen tilaa, jota kohti joogatessa kuljetaan – sielun sisäistä huonetta, rukouksen kammiota.

– Tämä kulkeminen on luonteeltaan hidasta ja viipyilevää. Se on oikeastaan hengellinen tila tai asenne. Kun me olemme vähän enemmän hiljaa, Jumalan ääni voi ehkä kuulua paremmin, kuvailee Kemppainen.

Yksi tämänkin joogamuodon keskeisistä elementeistä on ihmiskeho.

– Tässä on tärkeätä armollisuus. Se näkyy siinä, että tähän joogaan voi tulla, vaikka olisi mikä rautakanki. Keho on se mikä on, sitä ei arvostella.

– Keho on Jumalan luoma. Onko meillä oikeutta olla armoton sitä kohtaan? Harjoitukset auttavat huomaamaan oman kehon ihmeellisyyden ja sen, mihin se pystyy. Se myös muistuttaa meille omista rajoistamme.

– Kehollisuuden kautta me olemme myös osa luomakuntaa, ei sen yläpuolella. Tähän liittyy ajatus elämäntapojen kohtuullisuudesta omassa kulutuksessa – syömisessä, juomisessa ja huvituksissa. Kun elämäntavat ovat kohtuulliset, asioista nauttii eri tavalla, sanoo Kemppainen.

”Hengitys sitoo meidät tähän hetkeen, koska me emme voi hengittää eilistä emmekä huomista hengitystä”

Jooga tekee hyvää paitsi keholle, myös mielelle. Sen avulla mieltä pyritään kohdistamaan: rauhoitu, ole läsnä.

– Ihmisen mieli on levoton, sehän sanotaan jo Raamatussa. Se on toisaalta luonnollista, eikä siihen pidä suhtautua vihamieleisesti, mutta sitä voi lähteä tutkailemaan. Mielen levottomuus yrittää kertoa jotakin – sen takana on joku syy.

– Hiljentyminen voi olla hyvin yllätyksellistä. Se voi olla lepoa, tai sieltä voi nousta esiin mielen mutaa, joka ei muuten tulisi esille. Sitäkään ei tarvitse pelätä. Kaikki tämä tapahtuu Jumalan valossa.

Kemppaisen ohjaamassa joogassa ajatellaan, että hengitys kulkee harjoitusten aikana niin kuin se kulkee, luonnollisesti. Hengitys on tärkeä, sillä se on sarana mielen ja kehon välillä.

– Hengitys sitoo meidät tähän hetkeen, koska me emme voi hengittää eilistä emmekä huomista hengitystä. Se on oiva keino harjoitella läsnäoloa.

– Lisäksi meillä on vakaumus, että luomisessa Jumala puhalsi oman elämän henkensä meihin. Meissä virtaa Jumalan henki, meidät on luotu Jumalan kuvaksi.

– Eihän tällaista uskaltaisi sanoa, jos tämä ei olisi Raamatussa. Tämän ajattelun kautta arkinen hengitys muuttuu pyhäksi, sanoo Kemppainen.

Monta tapaa harjoittaa joogaa – sopii myös kristitylle

Kemppainen on hyvin tietoinen siitä, että osa kristityistä vierastaa joogaa ja pitää sitä vahingollisena – tai vain idän uskontoihin kuuluvana.

– Tiedän, että joillakin on vahvojakin pelkoja. Ymmärrän etenkin heitä, joilla on voimakkaita, kielteisiä kokemuksia esimerkiksi New Age -piireistä.

– Joogan historia on kuitenkin hyvin monimuotoinen, eikä sitä voi kukaan omistaa. Kun jooga tuli Suomeen, sitä opettava guru totesi, että te olette kristittyjä, ottakaa mietiskelytekstit Raamatusta.

Kemppainen kertoo, että katolisessa kirkossa on tehty 1960-luvulta lähtien joogakirjoja.

– Kaikista niistä löytyy se sama ajatus, että keholle ja mielelle pitää antaa mahdollisuus kokea ja ilmaista hengellisyyttä. Hengellisyys ei ole vain puhetta ja pään tietoa.

– Maailmalla on erilaisia kristillisen joogan muotoja, joista yksi esimerkki on Holy Yoga. Se on hyvin fyysistä, astanga-pohjaista joogaa, jota rytmitetään rukouksella.

Kuntosaleilla ja työväenopistoissa harrastettavasta joogasta on Kemppaisen mukaan puolestaan hengellisyys riisuttu kokonaan pois.

– Se on kehonhuoltomenetelmä, joka voi olla myös hyvin atleettista. Kun ihmiset ajattelevat, että tällaisessa joogassa tehdään jotakin tosi vanhaa, niin todellisuudessa se on varsin nuorta. Alkuperäinen jooga on ollut enemmänkin sitä istumista ja mietiskelyä.

”Kun tästä palaan arkeeni, tienviittani ovat totuus ja hyvyys”

Kemppainen itse on sitä mieltä, että jooga itsessään on neutraali asia.

– Se on väline samaan tapaan kuin vaikkapa auto. Sillä, joka ajaa autoa, on päämäärä. Kun minä pappina ohjaan joogaa, niin se jooga johtaa kohti Kristusta.

Kemppaisen ohjaama jooga lähteekin liikkeelle vahvasti rukouksesta. Raamatunkohdat kuljettavat joogaajan mieltä pitkin harjoitusta. Loppurentoutuksessa kudotaan yhteen kehon kokemus, mielen tyyneys ja Jumalan sana.

– Ja vaikka tässä käännytään sisäänpäin ja Jumalan kohtaamiseen, niin tämä ei ole vain ”minun juttuni”. Lopussa käännytään aina maailmaa kohti: Kun tästä palaan arkeeni, tienviittani ovat totuus ja hyvyys.

– Filippiläiskirjeen mukaan: tahdon ajatella totta ja hyvää, puhua totta ja hyvää, ja elää totuudessa ja hyvässä, summaa Kemppainen.

Alkuperäinen julkaisu https://kirkkotie.net/2020/05/27/hiljenna-hetkeksi-ihminen/?fbclid=IwAR0Pm0t62UHZ63iO2KquqGl65AkP1E7g7rm61rWW_vgY5o3a9nPlyek1QX0 kirkkotie • 27.5.2020 •

Virpi Hyvärinen

Kokonaisuus

Kuvittele mielessäsi sotkuun mennyt lankavyyhti, sellainen selvittämätön sekasotku villalankaa, josta juuri ja juuri saa langanpään havaittua. Jos lähdet kiskomaan tuosta langanpäästä niin voit olla varma, että kerä alkaa tiivistyä, tukkeentua entisestään ja lopulta sinulla on käsissäsi jättimäinen vanuttunut solmu, joka ei kelpaa kuin poisheitettäväksi.

Entä jos sinä oletkin tuo sotkuinen lankavyyhti, jota ei tulekaan saada kerittyä siistiksi keräksi muiden moitteettomien villalankojen seuraan? Entä jos tuon sekasotkun tulisikin saada vain olla siinä avoimella kämmenellä, pehmeänä ja arvoituksellisena, nostettuna näkyville niin että valo saa siivilöityä sen ilmavan lankalabyrintin läpi?

Itselleni tämä on toistaiseksi paras keksimäni vertauskuva siitä, mitä on olla kokonainen ihminen. Ihminen on ihmeellinen, mysteerinomainen luomus, jossa kietoutuvat toisiinsa erottamatta ja luonnollisesti kaikki se mikä tekee meistä ihmisiä: fyysinen olemus, tunne-elämä ja psykologia, älyllisyys, luovuus, henki ja hengellisyys, tämän- ja tuonpuoleisuus, katoava ja katoamaton, tarve liittyä toisiin, rakkaus ja ystävyys, elämän voima ja sen hiipuminen, hyvinvointi ja pahoinvointi, seksuaalisuus, terveys ja sairaus… listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Käymättä sen pidemmälle antropologian ja filosofian historiaan, totean että yksi kauaskantoisimpia virheitä on ollut ihmisen pyrkimys selvittää omaa ihmisyytensä mysteeriä lokeroimalla, viipaloimalla ja arvottamalla näitä osasia eri kohtiin hyvä-paha -akselille. Sielu hyvä, ruumis paha. Äly ja tieto korkeampi, tunne alhaisempi. Henkinen tärkeämpi kuin fyysinen. Nainen vähempiarvoinen kuin mies. Tuottava yksilö arvokkaampi kuin vähemmän tuottava. Kyky vaistoon ja intuitioon lähes eläimellinen, kyky tiedolliseen analyysiin lähes jumalallinen.

Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jossa kaikki meissä olevat osa-alueet ovat olemassa suhteessa toisiinsa. Kun stressi ja pahoinvointi käyvät pysyväksi olotilaksi, elinvoima alkaa huveta, ilo, leikki, itsetunto ja yöunet haihtuvat, ja viimeisimpänä varoitusmerkkinä ihminen sairastuu. Kun ihmisestä ulosmitataan kaikki, jäljelle jää raunio, joka tunnistaa itsensä enää jatkuvana päänsärkynä, puristuksena rinnassa, kuolemanpelkona, romuksi menneenä selkänä, solmuna vatsassa… just name it. Ja tällä en tahdo sanoa, että ihminen on itse vastuussa omasta sairastumisestaan – ehkä voimme johonkin vaikuttaa valinnoillamme, mutta pääsääntöisesti me sairastumme, koska ihmiset nyt vain sairastuvat. Kuka mihinkin tautiin, kuka perii minkäkin alttiuden, joka sitten puhkeaa, kuka vammautuu onnettomuudessa ja kenellä vain käy huono onni.

Silti totean, että emme ole vain fyysisiä olentoja, jotka sairastuvat, vaan kehomme ja mielemme todella ovat niin kytkeytyneitä toisiinsa, että kun toinen voi huonosti, toinenkin reagoi. Sairaus ja kipu masentavat ja ahdistavat, toisaalta elämän ilot ja ihmeet kantavat ihmistä sairauksien läpi ja niiden keskellä. Kipu katoaa tajunnan taka-alalle, kun naurat ystäväsi kanssa vatsasi kipeäksi.

Kun pohdin omaa ihmiskäsitystäni, sieltä nousee kaiken yllämainitun lisäksi afrikkalainen ubuntu-ajattelu, joka muistuttaa sopivasti siitä, että olemme olemassa toisiamme varten. Oikeastaan emme edes olisi olemassa ilman toisiamme: te teette minut olevaiseksi, minä teen teidät olevaiseksi. Mtu ni watu, sanotaan asia kiswahiliksi: ihminen on ihmiset. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin, eikä kenenkään oleteta selviytyvän yksin koska se on luonnotonta.

 

Salaisuus

”Ihminen ei tiedä paljoakaan itsestään
ennen kuin on sanonut itsestään jotakin toisille,
ihminen tietää tuskin mitään
vakaumuksestaan, epäilystään tai kaipauksestaan
ennen kuin on puhunut siitä.”

Tämä Owe Wikströmin ajatus löytyy nettisivujeni pääsivulta, ja se on päätynyt sinne syystä. Lainaus löytyy hänen kirjastaan Salattu ihminen, ja huomaan palaavani tuohon ajatukseen aina uudelleen.

Sanoissa on voimaa. Ne eivät ainoastaan kuvaile jotakin olemassaolevaa, vaan ne myös luovat, synnyttävät ja tekevät todellisiksi. Kun jotakin lausuu ääneen, niistä tulee joskus pelottavallakin tavalla totta. Joskus riittää että asia tulee sanottua ääneen kerran, ja sanoessaan ihminen huomaa että tämähän on oikeastaan ollut jo kauan tulollaan. ”En voi enää jatkaa näin”. ”Työ on vienyt minut kokonaan, eikä sille riitä mikään”. ”Olen menettänyt uskoni tähän asiaan”.  ”Minusta on tähän.” ”Tätähän minä lopultakin haluan”. ”Tämä tuo minulle suunnattomasti iloa”. ”Tämä kannattelee minua”.

Kun asia on sanottu ääneen, jotakin peruuttamatonta voi tapahtua juuri silloin. Hahmoton saa hahmon, epämääräinen tulee varmaksi, rämeikköön aukeaa polku. Joskus huomaa säikähtävänsä sitä, mitä juuri tulikaan sanottua, joskus tuntuu kuin taakka putoaisi harteilta. Toisinaan tekee mieli peruuttaa takaisin turvalliseen paikkaan, koska sanat ovat avanneet oven johonkin ennalta arvaamattomaan.

Joskus sanominen vaatii monta toistoa, jauhamista yhä uudelleen, palaamista takaisin, ympyrän kiertämistä, vatvomista ja jankuttamista itselleen. Yhtä usein kuin se on oivaltavaa ja kertaluontoista, vähintäänkin yhtä usein se on uuvuttavaa vatvomista. Siltikin, jokainen uusi vatvomiskerta liikauttaa kehää hieman uuteen asentoon, jotakin asettuu hiukan uuteen kohtaan ja kun kehällä päästään taas samaan pisteeseen, huomataan että kas ihmettä, koordinaatit ovatkin muuttuneet.

Ihminen on salaisuus itselleen, ja kertominen tekee meistä enemmän tuttuja itsellemme. Jokainen tarina tarvitsee kuulijansa, yhtä kuin taideteos katsojansa.