Projektityön riemukas karikatyyri!

Hannu Raittilan romaani Canal Grande on kuvaus fiaskosta, jota myös Venetsian pelastamisprojektiksi kutsutaan. Hanke on tuhoon tuomittu alusta alkaen ja siksi farssimainen kuvaus siitä, kun kaikki menee pieleen hyvistä tarkoitusperistä ja ponnisteluista huolimatta.

Suomalaiset tiimiläiset ovat henkilöinä kuin eri planeetalta. On asiakeskeinen, suorapuheinen suorittaja ja toiminnan mies insinööri Marrasjärvi, joka koko ajan muistaa, mitä tehtävää varten on tullut Venetsiaan. On kaikkitietävä kulttuurin, historian ja latinan asiantuntija dosentti Heikkilä, jonka ajatukset, puheet ja teot tahtovat koko ajan päätyä harhapoluille, joka ei vaikuta tietävän miksi on tiimiin palkattu, ja mikä hänen tehtävänsä siinä on. Se ei selviä myöskään lukijalle – ellei sitten ajatella, että hänen Italian historian ja kulttuurin tuntemuksensa olisi voinut hyödyttää projektin onnistumista. Sitten on originelli persoona, asiantuntija (mutta minkä alan?) Saraspää, jonka merkitys tiimissä jää niin ikään erityisen epäselväksi. Hän alkaa ns. syömään kuormasta rakastuessaan Tuuliin. Tämä on paikan päällä asuva suomalaistyttö, joka puhuu italiaa sujuvasti ja on sekaantunut johonkin hämäräksi jääviin hankkeisiin italialaismiesten kanssa – ihmissalakuljetukseen vai niiden uhrien pelastamiseenko? Kulttuuripersoona rouva Snell kuvataan hieman naurettavana hahmona, joka ei näe omaa koomisuuttaan toisten silmissä – ilmiselvä potentiaalinen kiusattava tiimissä.

On ilmiselvää, että näillä jopa karikatyyrimaisilla hahmoilla on liki yhteensovittamattomat näkökulmat: he edustavat eri aloja ja puhuvat lähes eri kieltä, eivät ymmärrä toisiaan ja toistensa esittämiä kantoja. He katsovat Venetsiaa ja Italiaa aivan eri lähtökohdista: Marrasjärvelle kyseessä on veteen uppoava kaupunki, jonka todellista hätää ei ymmärrä kukaan muu kuin hän, Heikkilälle kyseessä on eurooppalaisen historian ja kulttuurin kiehtova symboli. Snell on kiireinen häärätessään suomalaisen designin tunnetuksi tekemisen parissa. Tuuli ja konsuli edustavat suomalaisista parhaiten italialaiseen elämänmenoon ja toiminnan tapoihin sopeutuneita hahmoja, joskin he toimivat aivan eri sfääreissä: konsuli diplomatiaelämän ja sosieteetin huipulla, Tuuli pärjää kaduilla, toreilla ja satamissa. Näiden henkilöiden lisäksi on joukko muita toimijoita, konsulin lisäksi italialainen poliisipäällikkö ja muita paikallisia sivuhenkilöitä. Projektin kannalta he edustavat yhteistyötahoa ja hankkeen kumppania.

Hahmojen erilaisuudesta huolimatta syntyy kuitenkin yllättäviä liittoutumia: Marrasjärvi ja Heikkilä löytävät jonkunlaisen yhteisen sävelen tai toistensa ymmärtämisen ja sietämisen tason, mikä mahdollistaa yhteistä puuhastelua. Marrasjärvi ja paikallinen poliisipäällikkö tulevat myös juttuun Venetsian jäätymisen kriisin yhteydessä.

Jos mietin omaa työhistoriaani ja tiimejä, joissa olen ollut mukana, täytyy myöntää, että näin heterogeenisessa ryhmässä en liene koskaan ollut. Yleensä työtiimeillä on enemmän yhteisiä nimittäjiä, yhteistä historiaa ja jonkunlainen jaettu orientaatio, koulutus- tai kokemustausta. Jossain mielessä ainakin pitkäkestoisemmat työtiimit rakentuvat kuplamaisesti, eli heillä on työn näkökulmasta enemmän yhteen sitovia tekijöitä kuin tässä tarinassa.

Mitkä ovat työnohjaajan mahdollisuudet Raittilan kuvaamassa tilanteessa? Luulen, että lähtisin rakentamaan kommunikaatiota ja ymmärrystä antamalla jokaisen kertoa oman näkökulmansa siihen, mitä ajattelee tekevänsä hankkeessa, miten näkee oman roolinsa ja tavoitteensa. Yhteinen alustava keskustelu voi paljastaa näkökulmaerot ja valmistaa parempaan yhteistyöhön kuin jos vasta työn tuoksinassa alkaa paljastua, että eihän meitä tässä yhdistä mikään vaan jokaisella on täysin itsenäiset intressit ja piiloagendat kyseessä. Toinen keino olisi rakentaa vahvuuksien varaan: jos tiimiläisten kesken on havaittavissa samoja aaltopituuksia ja keskinäistä kemiaa, ne ovat yhteistyötä vahvistavia seikkoja. Elleivät sitten johda kuppikuntien syntymiseen ja vihamielisiin klikkeihin.

Teoksessa törmäytetään yhteen eteläeurooppalainen ”sinne päin” -kulttuuri korruptioineen ja muine intrigeineen, ja toisaalta pohjoismainen insinööriajattelu ja asiakeskeisyys. Tätä kuvataan useissa kohdin väärinymmärrysten, epäluulojen, salajuoniteorioiden, tulkintaerimielisyyksien ym. kautta. Jopa kahvikuppien muotoiluun liittyvät Marrasjärven havainnot korostavat näitä kulttuurieroja: miten järkevä, kaunis ja funktionaalinen onkaan suomalainen Teema-muki verrattuna koristeelliseen italialaiseen minikuppiin, joka pakottaa suomalaisenkin insinöörin pikkusormen pystyyn. Italialainen kommunikointitapa, kansallisylpeys, hierarkiat ja statukset avautuvat vasta vähitellen etenkin insinööri Marrasjärvelle, joka edustaa jossain määrin tyypillistä suomalaista toimintatapaa suorapuheisena ja asiakeskeisenä toimijana. Kulttuurien yhteentörmäys on koko teoksen kantava voima yhdessä yllä kuvatussa henkilöiden erilaisuuksien kanssa.

Projektilta puuttuu selkeä johtajuus ja se vaikuttaa erittäin huonosti valmistellulta. Hallinto on karannut keskenkään riitelevän, byrokraattisen ja itseään kansallisilla politikoinnilla hajottavan EU-komitean käsistä. Näin ollen on selvää, että myöskin projektin toiminnot alkavat elää aivan omaa elämäänsä. Asiat alkavat etenemään omalakisesti sinne ja tänne, hankkeen toimijat alkavat täyttää päiviään korvaavilla toiminnoilla – esimerkiksi mittavalla juopottelulla - ja yhdeksi ongelmaksi muodostuu liian suuri toimintabudjetti. Saraspää menehtyy huumausaineiden väärinkäytön seurauksena ja Marrasjärvi ryhtyy määrätietoisesti pyrkimään Suomeen tajuttuaan, että hanke on tuhoon tuomittu. Itse en aivan näin epätoivoisessa tilanteessa ole koskaan ollut, sen sijaan hankkeen sisällä on voinut tapahtua pienemmän mittaluokan epäonnistumisia ja harhaan menoja, joita on sitten pitänyt selvittää ja jotka ovat voineet aiheuttaa stressiä ja pettymystä kovastikin. Ne eivät silti ole koskaan aivan kokonaan tuhonneet yhteistä työtä, vaan eteenpäin maalia kohti on edetty.

Entäpä sitten työnohjaajan rooli tilanteessa, jossa tiimi alkaa osoittaa traumatisoitumisen ja pakoreaktion oireita, ja faktisesti on todettava, että hanke on tullut epäkunnialliseen päätökseensä? Katson että tässä on työnohjaajalla ehkä koko prosessin tärkein rooli: hän voi mahdollistaa ns. kunnialliset hautajaiset ja toimia ryhmä- tai yksilöistunnoissa niin että osallisten on mahdollista irtautua hankkeesta rauhallisin mielin, ilman itsesyytöksiä, häpeää tai musertavaa henkilökohtaista epäonnistumisen tunnetta ja särkynyttä ammatti-identiteettiä. Hän voi olla mahdollistamassa sen, että koettu epäonnistuminen ei jätä yksilöitä selviämään kriisistä yksin. Parhaimmillaanhan tällaisesta kokemuksesta voi tulla yksi tärkeimpiä oppimiskokemuksia ja yksilön työuran ja elämän sisäisiä vahvuuksia. Että tuollainenkin tuli koettua ja siitä vielä selvittiin – suurin osa jopa hengissä.