Salaisuus

”Ihminen ei tiedä paljoakaan itsestään
ennen kuin on sanonut itsestään jotakin toisille,
ihminen tietää tuskin mitään
vakaumuksestaan, epäilystään tai kaipauksestaan
ennen kuin on puhunut siitä.”

Tämä Owe Wikströmin ajatus löytyy nettisivujeni pääsivulta, ja se on päätynyt sinne syystä. Lainaus löytyy hänen kirjastaan Salattu ihminen, ja huomaan palaavani tuohon ajatukseen aina uudelleen.

Sanoissa on voimaa. Ne eivät ainoastaan kuvaile jotakin olemassaolevaa, vaan ne myös luovat, synnyttävät ja tekevät todellisiksi. Kun jotakin lausuu ääneen, niistä tulee joskus pelottavallakin tavalla totta. Joskus riittää että asia tulee sanottua ääneen kerran, ja sanoessaan ihminen huomaa että tämähän on oikeastaan ollut jo kauan tulollaan. ”En voi enää jatkaa näin”. ”Työ on vienyt minut kokonaan, eikä sille riitä mikään”. ”Olen menettänyt uskoni tähän asiaan”.  ”Minusta on tähän.” ”Tätähän minä lopultakin haluan”. ”Tämä tuo minulle suunnattomasti iloa”. ”Tämä kannattelee minua”.

Kun asia on sanottu ääneen, jotakin peruuttamatonta voi tapahtua juuri silloin. Hahmoton saa hahmon, epämääräinen tulee varmaksi, rämeikköön aukeaa polku. Joskus huomaa säikähtävänsä sitä, mitä juuri tulikaan sanottua, joskus tuntuu kuin taakka putoaisi harteilta. Toisinaan tekee mieli peruuttaa takaisin turvalliseen paikkaan, koska sanat ovat avanneet oven johonkin ennalta arvaamattomaan.

Joskus sanominen vaatii monta toistoa, jauhamista yhä uudelleen, palaamista takaisin, ympyrän kiertämistä, vatvomista ja jankuttamista itselleen. Yhtä usein kuin se on oivaltavaa ja kertaluontoista, vähintäänkin yhtä usein se on uuvuttavaa vatvomista. Siltikin, jokainen uusi vatvomiskerta liikauttaa kehää hieman uuteen asentoon, jotakin asettuu hiukan uuteen kohtaan ja kun kehällä päästään taas samaan pisteeseen, huomataan että kas ihmettä, koordinaatit ovatkin muuttuneet.

Ihminen on salaisuus itselleen, ja kertominen tekee meistä enemmän tuttuja itsellemme. Jokainen tarina tarvitsee kuulijansa, yhtä kuin taideteos katsojansa.