Kokonaisuus

Kuvittele mielessäsi sotkuun mennyt lankavyyhti, sellainen selvittämätön sekasotku villalankaa, josta juuri ja juuri saa langanpään havaittua. Jos lähdet kiskomaan tuosta langanpäästä niin voit olla varma, että kerä alkaa tiivistyä, tukkeentua entisestään ja lopulta sinulla on käsissäsi jättimäinen vanuttunut solmu, joka ei kelpaa kuin poisheitettäväksi.

Entä jos sinä oletkin tuo sotkuinen lankavyyhti, jota ei tulekaan saada kerittyä siistiksi keräksi muiden moitteettomien villalankojen seuraan? Entä jos tuon sekasotkun tulisikin saada vain olla siinä avoimella kämmenellä, pehmeänä ja arvoituksellisena, nostettuna näkyville niin että valo saa siivilöityä sen ilmavan lankalabyrintin läpi?

Itselleni tämä on toistaiseksi paras keksimäni vertauskuva siitä, mitä on olla kokonainen ihminen. Ihminen on ihmeellinen, mysteerinomainen luomus, jossa kietoutuvat toisiinsa erottamatta ja luonnollisesti kaikki se mikä tekee meistä ihmisiä: fyysinen olemus, tunne-elämä ja psykologia, älyllisyys, luovuus, henki ja hengellisyys, tämän- ja tuonpuoleisuus, katoava ja katoamaton, tarve liittyä toisiin, rakkaus ja ystävyys, elämän voima ja sen hiipuminen, hyvinvointi ja pahoinvointi, seksuaalisuus, terveys ja sairaus… listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Käymättä sen pidemmälle antropologian ja filosofian historiaan, totean että yksi kauaskantoisimpia virheitä on ollut ihmisen pyrkimys selvittää omaa ihmisyytensä mysteeriä lokeroimalla, viipaloimalla ja arvottamalla näitä osasia eri kohtiin hyvä-paha -akselille. Sielu hyvä, ruumis paha. Äly ja tieto korkeampi, tunne alhaisempi. Henkinen tärkeämpi kuin fyysinen. Nainen vähempiarvoinen kuin mies. Tuottava yksilö arvokkaampi kuin vähemmän tuottava. Kyky vaistoon ja intuitioon lähes eläimellinen, kyky tiedolliseen analyysiin lähes jumalallinen.

Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jossa kaikki meissä olevat osa-alueet ovat olemassa suhteessa toisiinsa. Kun stressi ja pahoinvointi käyvät pysyväksi olotilaksi, elinvoima alkaa huveta, ilo, leikki, itsetunto ja yöunet haihtuvat, ja viimeisimpänä varoitusmerkkinä ihminen sairastuu. Kun ihmisestä ulosmitataan kaikki, jäljelle jää raunio, joka tunnistaa itsensä enää jatkuvana päänsärkynä, puristuksena rinnassa, kuolemanpelkona, romuksi menneenä selkänä, solmuna vatsassa… just name it. Ja tällä en tahdo sanoa, että ihminen on itse vastuussa omasta sairastumisestaan – ehkä voimme johonkin vaikuttaa valinnoillamme, mutta pääsääntöisesti me sairastumme, koska ihmiset nyt vain sairastuvat. Kuka mihinkin tautiin, kuka perii minkäkin alttiuden, joka sitten puhkeaa, kuka vammautuu onnettomuudessa ja kenellä vain käy huono onni.

Silti totean, että emme ole vain fyysisiä olentoja, jotka sairastuvat, vaan kehomme ja mielemme todella ovat niin kytkeytyneitä toisiinsa, että kun toinen voi huonosti, toinenkin reagoi. Sairaus ja kipu masentavat ja ahdistavat, toisaalta elämän ilot ja ihmeet kantavat ihmistä sairauksien läpi ja niiden keskellä. Kipu katoaa tajunnan taka-alalle, kun naurat ystäväsi kanssa vatsasi kipeäksi.

Kun pohdin omaa ihmiskäsitystäni, sieltä nousee kaiken yllämainitun lisäksi afrikkalainen ubuntu-ajattelu, joka muistuttaa sopivasti siitä, että olemme olemassa toisiamme varten. Oikeastaan emme edes olisi olemassa ilman toisiamme: te teette minut olevaiseksi, minä teen teidät olevaiseksi. Mtu ni watu, sanotaan asia kiswahiliksi: ihminen on ihmiset. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin, eikä kenenkään oleteta selviytyvän yksin koska se on luonnotonta.